Palapelivillitys jatkuu

Jokunen viikko taaksepäin hain postista 1500 palaisen susipalapelin sekä palapelimaton, jonka ansiosta isompiekin kuvien rakentelu ja säilyttäminen onnistuu helposti. Enpä ole ennen noin isoa palapeliä kasannut, muttei tuohonkaan kahta viikkoa kauempaa mennyt. Liikaa vapaa-aikaa, epäilemättä?

Apulaiset.

Valmis!

Viikon palapelihaaste

Joskus se vain iskee - ylitsepääsemättömän suuri halu rakentaa pari palapeliä. Paremman tekemisen puutteessa - tai muita velvollisuuksia vältellen, miten sen nyt ottaa - noita tuli väsättyä viikon aikana 1550 palan edestä. Olisi hyllystä vielä yksi tuhannen palan (999, jos tarkkoja ollaan, sillä viime kasauksella yhtä palaa ei enää ollut) laatikko löytynyt, mutta sen jouduin jättämään tällä kertaa väliin tarpeeksi suuren rakennusalustan puuttuessa.

 Tästä se tällä kertaa alkoi. Löysin tämän 500 palan upeuden kirpputorilta avaamattomana alle kahdella eurolla, joten pakkohan tuota oli päästä heti rakentelemaan. Kuvakin on aivan loistava, ja ehdottomasti voisin huolia tuon vaikka seinälle asti. Värimaailma on itse täydellisyys ja sopisi upeasti sinisäsyisiin verhoihin, jotka koristavat huoneeni ikkunaa.

 500 palaa tässäkin, Mauri Kunnaksen koiraveljeksiä esittävä kuva. Jokseenkin ärsyttävä rakennettava, sillä osa paloista ei suostunut irtoamaan toisistaan ollenkaan uusina, vaan repeilivät pohjasta. Muutenkin materiaali on huonompaa kuin ihanaisen Ravensburgerin laatutavarassa.

 300 palainen rottweilerin naama. Yksi suosikkiroduistani, ja koirakuvathan kelpaavat aina. Tällainen on selvästi aivan liian nopeaa kasattavaa, suosin enemmän suurempia, vähintään noita 500 palan teoksia. Mieluiten tuhanen, niin riittää tekemistä pidemmälle ajalle kuin parille illalle.

Tämän laatikko on aikojen saatossa hävinnyt johonkin, mutta tietääkseni paloja tässä on 250. Liian pieni, liian helppo ja aivan liian nopea tapaus, jonka parissa ei kulu kauaa. Positiivisena puolena minikokoisissa palapeleissä mainittakoot, että niitä voi rakentaa missä tahansa eivätkä ne vaadi tilaa. Eikä ketuta yhtä paljoa, kun koira huiskaisee hännällään lähes valmiin räpellyksen alas pöydältä, ja koko homman joutuu aloittamaan alusta.

PokeDigimon

Toiset lähtevät lauantai-iltana baariin, minä istun koneella fiilistelemässä vanhoja -90-luvun Pokemon-animesarjan jaksoja ja biisejä. Samalla hetkellä tuli outo fiilis, että pitäisi päästä taas raastamaan hermoja ihanaisen Windows Liven elokuvatyökalun seurassa, onhan viime kerrasta aikaa jo yli puoli vuotta. Biisivalinta oli mitä ilmeisin: Pokemonia. Videovalinta oli tehtävä jo valmiiksi arkistoista löytyvistä klipeistä, ja mikäpä noista sopisikaan paremmin Pokemonin kaveriksi kuin Digimon? Yrityksenä oli siis yhdistää Pokemonin ensimmäinen alkutunnari Digimon Tamerisin openingin videoon, onnistumisesta päättävät katsojat.

Yhtään pidempää tai monimutkaisempaa muokkausta en tuon kanssa olisi jaksanut värkätä, tässäkin olik taas kestämistä. En tajua; normaalisti kone toimii melko nopeasti ja ilman tökkimistä, mutta elokuvatyökalun tullessa kuvioihin ruutu pysähtelee jatkuvasti, eikä todellakaan toista minkäänlaista videota kokonaan ilman jatkuvaa jumitusta. Miten vain, tulipahan taas edes "yritettyä".

Samalla fiilistelin myös sitä vanhaa aikaa, kun Pokemoneja oikeasti oli vain muutamia ja nimissäkin pysyi vielä perässä. Okei, toisaalta pidän uudemmistakin Pokemoneista, suunnilleen 12. kauteen asti. Tuolloinkin niitä oli vain viitisensataa, sitä uudempiin en ole jaksanut edes tutustua kunnolla saati opetella nimilitaniaa ulkoa, vaikka uudempia pelejä olenkin pelannut. 718 on liikaa, kuten seuraava video, surkuhupaisasta Pokerapin uudistetusta versiosta voi päätellä. Satuinpa tuollaisenkin youtubesta bongaamaan ohimennen.

Lukiolaisen päivärutiini

Lukiolainen kuulee useita kertoja päivässä, kuinka hänen pitäisi nukkua riittävästi, muistaa syödä viisi kertaa päivässä, liikkua pari tuntia ja harrastaa, ylläpitää sosiaalista elämää ja rentoutuakin välillä. Toisaalta myös kouluhommat pitää olla tehtynä ajallaan, eikä kenenkään mielestä ole liikaa vaadittua, jos opettaja antaa pari hassua tehtävää läksyksi päivittäin, sillä eihän niihin mene pariakymmentä minuuttia, tai ainakaan tuntia, kauempaa. Mutta mitäs sitten, kun kursseja sattuu olemaan samassa jaksossa seitsemän ja jokainen opettaja kuvittelee olevansa se ainoa, jota syrjitään jättämällä läksyt tekemättä tai unohdetaan kerrata sanakokeisiin? Aikaa kuluu yllättävän paljon opiskeluun myös koulun jälkeen, mutta eikö elämässä pitäisi olla aikaa myös muullekin kuin opiskelulle? Niinhän sitä luulisi.

Ahkeran lukiolaisen kuvaaminen luonnollisessa elinympäristössä osoittautui ylitsepääsemättömän vaikeaksi tehtäväksi, joten kuvissa lukiolaisen virkaa hoitavat reippaat lapinkoiratytöt.

Perustarpeet

Lukiolaisen tulisi nukkua noin yhdeksän tuntia yössä ollakseen reipas ja virkeä kouluaamuina. Toki suihkussakin on hyvä käydä, pestä ja rasvata naama sekä pestä hampaatkin pariin otteeseen, jos haluaa pitää ihmiset lähellään edes satunnaisesti. Kaikkineen nukkumiseen, nukahtamiseen ja siihen valmistautumiseen sekä peseytymiseen menee noin kymmenisen tuntia, jos suositusten mukaan eletään. Tähän aikaan voidaan sisällyttää myös päivän vessakäynnit ja vastaavat - jos ei satu olemaan kovin paljoa jonoa, mikä tietää vain lisää turhaa odotusaikaa.

Myös syömiseen kuluu yllättävän paljon aikaa, jos ruuan joutuu kaivelemaan itse jääkaapista ja taikomaan syötävään muotoon edes kolmesti päivässä. Yksinasuvat joutuvat jopa metsästämään sen itse ja taistelemaan alennuspakkauksista kaupan kylmähyllyjen ääressä innokkaiden eläkeläisten kanssa sekä jonottamaan samojen muorien perässä kassalla. Jokainen kyseisen aktiviteetin kokenut voi käsi sydämellä todeta, että tapahtuma kuluttaa arvokasta opiskeluaikaa sekä mielenterveyttä runsain mitoin. Toki joskus voi käydä hyvä tuuri ja ruoka on koulusta tullessa valmiina liedellä ja vaatii vain lautaselle ottamisen, jos sattuu omistamaan mukavan ja ahkeran kotiäidin. Kuitenkin aikaa syömiseen kulunee keskimäärin tunti päivässä, plus mahdolliset kauppareissut. Ja hieman enemmänkin, jos joutuu itse kokkaamaan, siivoamaan jälkensä tai haluaa lukea Aku Ankan päivällisellä istuessaan.

Koulu, se tärkein osuus

Ahkera lukiolainen viettää aikaa koulurakennuksen sisällä noin seitsemän tuntia päivässä, sisältäen ruokailut, välitunnit ja muut jokaisen lukiolaisen tuntemat itsestäänselvyydet, joita ei tarvitse avata sen enempää. Tämän lisäksi kulkutavasta riippuen koulumatkaan kuluu aikaa ihan kiitettävästi, jos ei satu kuulumaan koulun vieressä asuvien, onnekkaiden kävelijöiden joukkoon. Bussilla kulkevat joutuvat odottelemaan tuota myöhästynyttä, täynnä kersoja olevaa laitosta monia minuutteja aamuin illoin, ja matkakin kestää usein noin vartista kolmeen varttiin. Riippuen siitä, kuinka korvessa sattuu asumaan. Hyvällä tuurilla pysäkiltä kotiin on matkaa ainakin kilometri, joten siinäkin tuhrautuu arvokasta aikaa kymmenisen minuuttia kävelyyn niin mennessä kuin tullessakin. Keskimäärin lukiopäivään koulumatkoineen kuluu aikaa reilut kahdeksan tuntia.

Läksyt ja kokeet + ainekohtaiset ongelmat

Kuten sanottu, kukaan opettaja yksinään ei vaadi kuuta taivaalta, ainoastaan muutaman kymmenen minuutin panostuksen tavallisiin, arkisiin läksyihin. Ja tähän tulee toki lisätä erilaiset kotona tehtävät esseet, tutkielmat ja esitelmät, joita ilmestyy vähintään kerran viikossa, kouluaikaan kuulumattomat ryhmätyöt sekä kappaleiden suomennokset ja seuraaviin tutustumiset, jotta seuraava oppitunti sujuisi ongelmitta ja opettaja pääsisi heti asiaan.

Missä tahansa aineessa on myös olemassa mahdollisuus, että lyhytkin tehtävä voi viedä aikaa opettajan laatimaa aikataulua enemmän. Esimerkiksi matematiikka, varsinkin pitkä sellainen, vaatii runsaasti pänttäämistä myös kotona ja opettajan mukaan kotitehtävien kanssa voi luovuttaa vasta sitten, jos ei sitä vaikeinta integraalin raja-arvoa saa tunnin yrittämisen jälkeen ratkaistuun muotoon. Kukaan ei varmasti ole mestari kaikessa, joten myös jotkut reaaliaineiden kysymyksistä voivat viedä kymmeniä minuutteja, jos niihin haluaa vastata tehtävän vaatimalla laajuudella. Joskus on myös etsittävä tietoa netistä, selvitettävä läksyjä Wilman kautta tai palautettava tehtäviä Showbien tai jonkin muun opettajan keksimän uuden villityksen välityksellä. Useimmiten tällaisissa tilainteissa nettiyhteys takkuaa jatkuvasti tai köyhän opiskelijaparan vanha pöytäkone vaatii minuutteja käynnistyäkseen, joten aikaa kuluu tuplaten.

Sanakokeita ilmestyy kielissä kuin sieniä sateella, ja tietysti niihin kaikkiin on luettava huolella, jotta opettaja pysyisi tyytyväisenä ja hyvän kurssinumeron mahdollisuus olisi olemassa. Esimerkiksi englannin kappalesanastoissa on noin aukeaman verran pienellä präntättyä tekstiä, joka tulisi painaa mieleen huolella edellisenä iltana. Aikaa tähän saa helposti kulutettua niin paljon kuin haluaa, sillä eihän kukaan muista jokaista ilmastonmuutokseen liittyvää kielikuvaa ensimmäisellä tai kolmannellakymmenennelläkään lukemalla. Sama juttu ruotsissa, joka sekoittuu hyvin nopeasti saksan kieleen ja loppuilta kuluukin näitä kahta erotellessa.


Myös varsinaisia kokeita varten pänttääminen on aloitettava hyvissä ajoin ja kirja tulee lukea kannesta kanteen vähintään kahteen kertaan. Tosin urakka voi helpottua hieman, jos on jaksanut tunneilla kuunnella aktiivisesti opettajan puheita ja hoitaa lukuläksyt säännöllisesti ennen tuntia ja myös sen jälkeen. Silti kokeisiin lukeminen, erilaisten kertaustehtävämonisteiden täyttäminen sekä mind mappien väsääminen vie vaikka miten kauan. Eivätkä nekään aina riitä vaadittuihin huippuarvosanoihin, sillä jokainen meistä ei ole sen seitsemän ällän kirjoittajan veroinen älykkö.

Tavallisten kokeiden lisäksi valtaosa lukiolaisista suorittaa myös yo-tutkinnon, jonka avulla on helppo haalia itselleen lisätöitä toisen vuoden kevääksi sekä koko abivuodeksi. Tuolloin lukemisen määrä kasvaa eksponentiaalisesti ja vapaa-ajasta tulee täysin tuntematon käsite.

Eli siis tiivistettynä voitaisiin tulkita, että jokaisen aineen opiskeluun tulisi käyttää tunti vapaa-ajasta, eihän se ole opettajalta paljoa vaadittu. Aika kuitenkin sisältää kotitehtävät, lukuläksyt ja kokeisiin lukemiset jo etukäteen. Mutta entäs sitten, kun niitä kursseja oikeasti on seitsemän kappaletta ja aineita samoin? Päivittäin, tai edes joka toisena päivänä. Aikaa läksyihin ja vastaaviin kuluu siis vaivaiset seitsemän tuntia. Onneksi osan voi aina sysätä viikonlopuille, jotka nekin saa kevyesti kulutettua esseiden vääntämiseen.

Harrastukset, liikunta ja sosiaalinen elämä

Liikuntaa ja ulkoilua tulisi harrastaa ainakin tunti päivässä. Tässä kohtaa on hyvä toivoa, että oma kiinnostuksen kohde liittyy johonkin urheilulajiin, sillä muuten aikaa joutuu käyttämään erikseen liikkumiseen ja muuhun harrastamiseen. Myös sanavarastoa kasvattava lukeminen, muidenkin teosten kuin koulukirjojen, voidaan laskea harrastukseksi, ja siihen tulisi käyttää aikaa viikoittain.

Myös kavereiden ja ihmisten näkemistä pidetään yleisesti tärkeänä asiana, mutta senkään ei tule tapahtua koulussa oppituntien aikana. Ja välitunnit tunnetusti kuluvat luokasta toiseen suunnistamiseen ja ihmismassojen väistelyyn käytävillä, eikä keskustelusta muutenkaan tulisi mitään möykkäävien kakaroiden takia. Näin ollen kavereiden näkeminen siirtyy siis vapaa-ajan puolelle. Aikaa säästääkseen kannattaa hankkia saman liikuntaharrastuksen omaavia ystäviä, jotta myös sosiaalisen kanssakäymisen voi hoitaa samalla kertaa liikkumisen kanssa.

TV, netti ja videopelit

Ei, lukiolaisen ei kuulu tuhlata aikaansa tällaisiin turhuuksiin - poikkeuksena kympin uutiset, joista on huomattavaa hyötyä yhteiskuntaopin kurssia ajatellen. Salkkarit eivät opeta mitään, videopelit ovat väkivaltaisia tai lapsille suunnattuja ja netin sosiaaliset mediatkin täysin yliarvostettuja. Näkeehän niitä ihmisiä koulussakin, kuka idiootti oikeasti kirjoittaisi kuulumisiaan johonkin Facebookiin tai seuraisi kaveria Instagramissa? Hölynpölyä tuollaiset, oikeat ihmissuhteet eivät tapahtu netin välityksellä.

Rahaongelmat

Vaikka Suomen lukio-opiskelu onkin teoriassa ilmaista, se on silti yllättävän kallista. Kirjat maksavat joka toinen kuukausi, ylioppilaskokeet noin kolmekymppiä ainetta kohden, nykyään oppilailta vaaditaan kalliita älylaitteita ja nettiä tehtävien tekoon ja erilaisiin tapahtumiinkin olisi kiva osallistua joskus. Koulumatkatkaan eivät ole ilmaisia, jos joutuu kulkemaan bussilla tai omalla bensasyöppöautolla, jos sattuu vahingossa sellaisen omistamaan tai saamaan edes lainaksi isukilta. Kela voi joissakin tapauksissa olla avuksi ja antaa vahingossa jopa ylimääräistä käyttörahaa joskus, mutta tämäkin riippuu vanhempien tuloista - jotkut epäonniset eivät saa mitään, vaikka raha tarpeeseen tulisikin. Ja jos vanhemmat vielä vaativat opiskelijaa rahoittamaan itse menonsa, niin se tietää iltatöihin hakeutumista. Johon luonnollisesti joutuu kuluttamaan osan vapaa-ajastaan.


Ajankäyttö pähkinänkuoressa

-Ruoka, uni yms. 10h
-Koulu + matkat 8h
-Läksyt 7h
-Liikunta, harrastus 2h

=27h

Päivittäisiin perusjuttuihin ja kouluun menee jo se 18 tuntia, joten niinsanottua vapaa-aikaa on olemassa kuutisen tuntia. Osa siitä kuluu siis harrastuksiin, usein myös sosiaaliseen elämään sekä niihin iki-ihaniin läksyihin (vain tunti per aine, lohdullista!!) Tähän kun lisätään vielä jokaisen paheet, kuten se netin käyttö, parin televisiosarjan seuraaminen, pelit ja usein vaaditut kotityöt, niin ei ihme, että lukiolaisen arki tuntuu melko täydeltä. Helpointa on nipistää aikaa siihen varsinaiseen elämiseen läksyistä ja yöunista, joten eipä ihme, etteivät opettajatkaan pysy tyytyväisinä. Hyi meitä laiskoja, koulunhan kuuluisi olla tämän ikäisen työ, joka tulisi hoitaa sen vaatimalla vakavuudella. Kuinka tälläiset patalaiskat vätykset voivat koskaan tulla pärjäämään siinä oikeassa työelämässä, kun mokoma helppo koulukaan ei ota sujuakseen? Ei niin mitenkään.

Kupla ja kuu

Mökkeilyä

Keikkakausi avattu

Ja tällä kertaa ihan kunnon kattauksella. Oli kyllä mahtava ilta, upeat esiintyjät ja mielettömän hyvä meno, ehdotonta Suomen kärkeä musiikkimaailmassa. Ainoa ei-niin-kovin-onnistunut asia oli perinteisen digikameran olematon zoomi ja todella epäedustava kuvanlaatu (sekä ylihinnoitellut ja kärähtäneet makkaraperunat).

Haloo Helsinki!

Kaija Koo

Popeda

Ja tapahtumana tosiaan Haminan Yöt, perjantai 12.6.2015

Piin elämä - Life of Pi (2012)

"Lähde elämäsi matkalle Oscar-palkitun ohjaajan, Ang Leen visuaalisessa mestariteoksessa, joka perustuu Yann Martelin samannimiseen menestysromaaniin. Hirmumyrskyssä haaksirikkoutunut nuori intialaispoika Pi Patel löytää itsensä pelastusveneestä keskellä avomerta, seuranaan vain yksi eloonjäänyt - hurja bengalin tiikeri nimeltään Richard Parker. Eloonjäämistaistelun yhdistämä kaksikko ajautuu eeppiselle, mielikuvituksen rajoja koettelevalle matkalle, joka on nähtävä, jotta sen voi uskoa."

DVD-version takakannesta löytyvä teksti kuulostaa upealta ja houkuttelee katsomaan sen jo pelkän "tiikeri ja poika merihädässä" -idean takia, mutta tuohon leffan tapahtumarikkaus sitten jääkin. Mitään kannessa mainitsematonta tapahtumaa on turha edes odottaa, joten yli kahden tunnin leffaksi tämä osaa olla melko puuduttavaa katsottavaa, kiitokset hitaalle temmolle. Tai siis, odottaminenhan minutkin piti TV:n edessä, mutta muille kunnon actionia odottaville vinkkinä, paria pikkumyrskyä lukuunottamatta sellaista ei juurikaan tule. Toisaalta, eikös vähintään joka toinen useamman Oscarin voittanut teos ole aivan samanlainen?

Suurempia liitoittelematta suunnilleen puolet leffasta kuluu tuijottaen venettä ja lauttaa, joilla Pii elää villin Richard Parkerin seurassa. Merkittävimmät tapahtumista lienevät Piin yrityksen kouluttaa tiikeriä, saada sitä pois lautalta, koettaa saada sille ruokaa ja muut vastaavat, parin minuutin pituiset toimet, jotka toistuvat tunnin aikana suunnilleen sataan kertaan. Poikkeuksena tavalliseen on kuitenkin se, että hädästä huolimatta tiikeri ja Pii eivät ystävysty matkan aikana eivätkä paria kohtaa lukuunottamatta edes kosketa toisiaan. Normaalistihan elokuvissa villipedotkin kesyyntyvät helposti ja painautuvat ihmistä vasten kotikissan tavoin alle vuorokauden epäonnen jälkeen. Pii kertoo pelon pitävän hänet valppaana ja hengissä, ehkä sama pitää myös katsojan hereillä.

Intialainen Pii harjoittaa useaa eri uskontoa, mikä näkyy hänen puheissaan ja rukouksissaan. Ateistina en luultavasti onnistunut saamaan hänen puheistaan ja ajatuksistaan kaikkea olennaista irti (etenkään, kun silmä alkoi luppaamaan muutamaankin otteeseen puhekohtauksien aikana), mutta ajatuksena tuo kieltämättä tuntuu mielenkiintoiselta. Muutenkin hahmona Pii on varsin onnistunut ja toimiva kokonaisuus. Ehdoton lempparini kuitenkin on, kuinkas muutenkaan, Richard Parker. Mielettömän kaunis ja villi, todenmukaisesti käyttäytyvä tiikeri, jolla kuitenkin eläimen olemuksesta huolimatta tuntuu olevan myös sielu, kuten Pii isänsä vastustuksesta huolimatta uskoo. Pienestä lauhtumisesta huolimatta Richard Parker pysyy loppuun asti villinä ja itsenäisenä, mikä tulee esiin leffan loppupuolella, kauneimpiin kohtauksiin kuuluvassa teiden eroamisessa. Upeudesta huolimatta kohtaus tulee ja myös loppuu kamalan yllättäen, joten minä, itkemisen ja koskettavien jäähyväisten ystävä, hämmennyin enkä aluksi edes pitänyt toteutuksesta, mutta tarkemmin ajateltuna se toimii kuten pitääkin.


Visuaalisesti leffa on todella miellyttävää ja kaunista nähtävää, ja maisemafriikkinä jaksoin kyllä kuolata jokaista merimaisemaa, tähtitaivasta ja lätäkköä, niistä ei tule paljoakaan valitettavaa mieleen. Toisaalta liiallinen tekniikan käyttäminen hävittää hieman aitouden tunnetta, mutta ilman liioittelua leffassa ei luultavasti olisikaan mitään oikeasti henkeäsalpaavaa katsottavaa. Myös Richard Parker on yli 90 prosenttisesti tietokoneen tuotosta, mutta yllättävän upeaa sellaista, sillä jälki on lähes jatkuvasti ihmeen realistista. Varmasti leffa olisi ollut vielä häikäisevämpi tuotos 3D-versiona isolta leffateatterin kankaalta, pieni telkkari ei tosiaankaan onnistu esittämään animaatiota ja värejä niiden ansaitsemalla tavalla.

Upeasta visuaalisesta toteutuksesta huolimatta en kyllä voisi antaa tälle täysiä pisteitä ja kehuja maasta taivaisiin, sillä sen verran hidastempoinen ja puuduttava leffa on kokonaisuudessaan tarinan osalta. Aivan heti en koe poltetta myöskään uudelleen katsomiseen, sillä tarina jää yhdestäkin kerrasta tuoreena muistiin. Toisaalta, jos juoni itsessään on noinkin yksinkertainen, sisällä voi olla vielä jotakin syvällisempää sanomaa, joten ehkä parin vuoden kuluttua olisi aiheellista lähteä uudelleen kaivelemaan DVD-koteloa kirjaston hyllystä - tai sitten etsiä jostakin Bluray-versio, josko se parantaisi näkyvyyttä entisestään. Leffan pohjalla olleen kirjan aion kuitenkin kahlata läpi tässä seuraavan vuoden sisään, jos vain millään saan aikaiseksi.

3/5

3DS, 3 DS:ää

Pokemonien ja Mariojen entisenä suurkuluttajana ei liene ihme, että olin jossakin vaiheessa elämää päättänyt haluta itselleni vanhempien käsikonsoleiden lisäksi myös 3DS:n. Aiemmin mokoman värkin hinta tuntui olevat laatuun nähden pilvissä, joten konsolin julkaisun jälkeen jouduin kitumaan kolmatta vuotta ilman uusia Pokemoneja ja putoamaan samalla kehityksen kärryiltä aika taitavasti. Onneksi odotus palkittiin vihdoin, ja posti toi viime viikon lopulla mukanaan käytetyn ja halvan 3DS-konsolin, ja sen mukana tietysti Pokemonia.

 Ensimmäinen DS, musta lite, saapui minulle iskän ostamana muistaakseni kesällä -07, josta asti se onkin ollut kovassa kulutuksessa. Pelaamista aloittelin Nintendogseilla ja Marioilla, Pokemonit, muutamat tasohyppelyt ja tetrikset tulivat mukaan luultavasti seuraavana vuonna. Pari vuotta tuo kesti loistavasti, mutta ala-asteikäisen rankassa käytössä ylänäyttö repsahti lähes irti ja on sittemmin lerpattanut kiinni konsolissa liimauksen voimin. Eipä tuosta pelaamisen kannalta ole haittaa, mutta pienikin äkkinäinen liike heittää koko yläruudun valkoiseksi. Joten esimerkiksi GBA-peleihin tuo soveltuu edelleen paremmin kuin hyvin, äkkinäisempiin DS:n toimintapeleihin ei - jos ei satu haluamaan lisähaastetta.

 DSi:n hankin melko pian sen ilmestyttyä, siis suunnilleen kesällä -09, ja kyseinen turhake taitaakin olla ensimmäinen ja viimeinen konsolini, jonka olen ostanut itse ja täysin uutena. Tuosta on ollut hyötyä enimmäkseen Pokemonien siirtämisessä pelistä toiseen tai siskon kanssa automatkoilla pelatessa, mutta mitään ihmeellistä i ei ole tuonut mukanaan. Litessä on GBA-paikka, 3DS:ssä täysin uudet pelit.. Mitä i:ssä sitten on? Kamera, todella huono sellainen. Ehkä olisin siis viisaasti voinut ostaa aikoinaan vaikkapa perus DS:n tai toisen liten i:n tilalle, mutta en kuitenkaan jaksa katua rahojen tuhlausta nyt. On meillä tuonkin kanssa yhteistä matkaa takana jo monta vuotta, eikä toiminnasta löydy mitään valitettavaa.

Ja nyt siis kolmantena tuli tuo 3DS, jolla ajattelin korvata i:n, mutta katsotaan nyt, jäävätkö kaikki sittenkin itselleni. 3D-toiminto on kyllä ehkä turhin asia ikinä: saa pään kipeäksi, vaikeuttaa pelaamista, kuluttaa akkua (?), on syypää siihen, ettei pelejä enää julkaista tavalliselle DS:lle... Lista on loputon. Tässä tapauksessa pienet ulinat saatiin aikaiseksi myös konsolin väristä, jota en säästäväisyyden vuoksi saanut valita. Olisin toki voinut maksaa pelipaketista monia kymppejä enemmän, niin olisin saanut sinisen, punaisen tai mustan konsolin valkoisen tilalle, mutta ehkä opin elämään sen asian kanssa. Ovathan nuo toiset DS:t kuitenkin jo mustalampaita, joten ehkä valkoinen on kivaa vaihtelua. Ainakin opin pyyhkimään rasvat sormista ennen pelaamista, sen verran hyvin tuo imaisee jokaisen jäljen pintaansa...

Sopivan pelivalikoiman ostelu on vielä vaiheessa, mutta tällä hetkellä kokoelman alkupäästä löytyy Pokemon Y, Pokemon Alpha Sapphire sekä New Super Mario Bros 2. Varmoja ostoksia taitavat olla vielä Super Smash Bros, muutamat muut Mariot sekä parit tasohyppelyt kuten Donkey Kong, mutta loppu onkin sitten sattuman varassa, jos jotakin mielenkiintoisen kuuloista satun löytämään. Jonkinlaista juttua saatan peleistä raapustella, kunhan pääsen noiden nykyisten kanssa ensin kunnolla alkuun. Vapaata aikaa odotellessa.

Stand by me - Viimeinen kesä

Stephen Kingin pienoisromaanin The Body perustuva elokuva Stand By Me, vuodelta -86, kuuluu joidenkin käsitysten mukaan jokaisen yleissivistykseen. Itse näin kyseisen teoksen suunnilleen viitisen vuotta sitten, kun tapanani oli tallentaa digiboksille jokainen edes jollakin tapaa mielenkiintoiselta kuulostava elokuva. Silloin tämä oli aivan tavallinen leffa muiden joukossa, ja kun tänä aamuna bongasin samaisen leffan sanomalehden leffasuosituksista viisi tähteä saaneena, ajattelin virkistää muistiani ja kokeilla, josko tällä nyt olisi suurempi vaikutus.

Tarina sijoittuu vuoteen -59 ja kertoo neljästä pojasta, Gordiesta, Chrisistä, Teddystä ja Vernistä (ensimmäisessä kuvassa vasemmalta oikealle lueteltuna), jotka kuulevat erään ikätoverinsa kuolemasta ja päättävät löytää tämän ruumiin. Pojat lähtevät matkaan etsimään ruumista ja päästäkseen sankareiksi, ja matkan varrella he kohtaavat monia erilaisia vaikeuksia. Aikaa kuluu paljon myös pelkkään puhumiseen, poikien ongelmien ja tulevaisuudennäkymien puimiseen, ja heidän taustojaan avataan lisää myös erilaisilla takaumilla. Tapahtumien kertojana toimii aikuinen Gordie, joka kirjoittaa kirjaa parhaista ystävistä, joita hänellä on koskaan ollut - niistä, joita hänellä oli 12-vuotiaana.

Kokonaisuudessaan leffa on oikein mukavaa katsottavaa, mutta luvattua koskettavaa ja kaunista kasvutarinaa en omaan makuun näe tuossa tarpeeksi. Toki muutaman pojan elämästä löytyy ikävämpiäkin asioita sekä leffan loppupuolelta löytyy perinteisesti se koskettavin kohtaus, mutta siltikään leffa, joka ei saa itkemään, ei tunnu oikeasti koskettavan tarpeeksi. Hieno tarina tuo on kasvutarinan osalta, ja kauneuttakin löytyy ainakin ystävyyden muodossa, muttei vain tarpeeksi. Poikien ystävyydestä puheenollen: jo ensimmäisellä katselukerralla pidin Gordieta ja Chrisiä vähän liiankin läheisinä pelkiksi ystäviksi. Myös leffan aikana isojen poikien esittämät kommentit näista kahdesta saavat ajattelemaan, että kyseessä voisi olla vaikkapa jonkinlainen ihastuminen tai enemmänkin, vaikka ajatus onkin ehkä hieman outo siihen nähden, että pojilla on ikää vasta 12 vuotta. Mutta ei voi minkään, mikä muukaan niitä katseita ja syvällisiä keskusteluja voisi selittää? Teddyn ja Verninkin kuuluisi hehkutuksen mukaan kuulua myös tiiviiseen ystävyyteen, mutta jotenkin käyttäytymisen ja loppuratkaisun perusteella he eivät onnistu ainakaan minua vakuuttamaan.

Tykkään kyllä kovasti katsella välillä hieman vanhempia ja realistisen oloisia leffoja ihan tavallisista ihmisistä, ja tämä kuuluu juuri siihen kategoriaan. Montaa kertaa tätä ei kuitenkaan voisi katsoa kyllästymättä, joten ihan parhaimmistoon asti ei nousta. Pääjuoni on kuitenkin aikalailla peruskauraa eikä mikään kohta oikeasti yllätä, mikä onnistuu hieman laskemaan sen mielenkiintoisuutta jälkeenpäin ajatellessa. Myös hahmot onnistuvat joissakin kohdissa ärsyttämään, sillä ainakin päähenkilöiden kypsyys vaihtelee huomattavasti epätavallisen kehittyneestä täysin lapselliseen. Myös muut hahmot, etenkin Ace, kylän pahispoikien johtaja, ja kumppanit saavat ärsyyntymistasoa nostettua käytöksellään lähes jokaisella kerralla, kun ruutuun ilmestyvät. Liekö kuulunut tuohon aikaan, mutta järkevää ja normaalia kanssakäymistä ihmisten välillä leffassa esiintyy aika vähän, sillä turhankin usein ihmisten kohtaamiseen kuuluu edes jonkinlaista nälvimistä tai rähinää.

Näyttelijäsuorituksia ja äänimaailmaa on tietysti pakko kehua. Noin 99% maailman lapsinäyttelijöistä tuntuu ainakin nykyään olevan aivan kamalalla tasolla, joten on kiva katsoa, miten pojat näyttelevät osansa. Hahmojen huonoista puolista mikään ei liity näyttelyyn, joten kritiikkiä itse esiintymisestä en osaa sanoa. Musiikkikin on hienosti kyseiseen aikaan sopivaan, ja esimerkiksi leffan nimikkobiisi Stand by me kuuluu myös omalle soittolistalleni. Ja maisemafriikkinä kehun toki myös nättiä miljöötä. Metsämaisema toimii aina, samoin vuoret, vesistöt ja jopa laakeat ja avoimet peltomaisemat junaradoilla varustettuna. Kaunista, aitoa ja siistiä maastoa näkyvissä jatkuvasti, tykkään.

3,5/5

Paljastuksia elämästä - aakkosten muodossa

ATK-kurssin porukka innostui aiheesta, joten eiköhän minunkin ole ainakin kerran elämässä kokeiltava keksiä jokaisesta aakkosrivistön jäsenestä jonkinlainen itseeni vaikuttava - tärkeä, arkipäiväinen tai epämiellyttävä - sana. Erillisiä henkilöitä, eläimiä, sarjoja tai muita vastaavia en ala listaamaan, muuten kävisi liian helpoksi.


Agility
 -Se harrastuksista mielenkiintoisin, ainakin tällä hetkellä.

Baari
 -Alkoholivastainen absolutisti äänessä... Käytännössä kyseessä kuitenkin on vain baarin nimeä kantava pikkukahvila, loistava paikka kaakaomukillisen ääressä nauramiselle, puhumiselle ja ihmisten näkemiselle.

Chords
 -Soinnut, kitaraan soittoon liittyen. Ultimate-guitar sekä Tabinetti kunniaan.

DVD-boksit
 -Ajanvietettä loistavien sarjojen parissa, TV:stä kun ei nykyisellään juurikaan laadukasta katsottavaa tule.

Epätietoisuus
 -"Mikään ei oo niin piinaavan tuskaista." Silti tunne iskee harvinaisen usein, yleisyyden ohella harvinaisen inhottavaa, mutta samalla totuudelta suojelevaa.

Fiilis
 -Vaikuttaa kaikkeen, muuttuu helposti ja arvaamatta. Saa tuntemaan ajoittain itsessään maanis-depressiivisiä piirteitä em. syistä johtuen.

Ginga
 -Loistava manga- ja animesarja sekä kalliin maun mukainen keräilykohde.

Huumori
 -Rinnastettuna sarkastisuuteen, toimivan keskustelun ydin useiden henkilöiden seurassa.

Internet
 -Sosiaalisen kanssakäymisen edellytys maalla asuvalle syrjäytyneelle.

Juoruaminen
 -Sivistynyt keskustelu kaikesta epäoleellisesta, tiedonhankinta, syy käyttää puhelinta tai raahautua ihmisten seuraan.

Koirat
 -Mukana lähes kaikessa ajattelussa ja toiminnassa, tarvitseeko tätä edes selittää?

Lukio
 -Tämänhetkinen elämäntyö.

Musiikki
 -Parannuskeino kaikkeen ja pako arjesta. Ilman musiikkia ei ole elämää.

Negatiivisuus
 -Vallitseva luonteenpiirre.

Onni
 -Niin huomaamaton ja arvaamaton. Vaihtelevaa, mutta jatkuvasti pyrkimyksenä saavuttaa.

Pelaaminen
 -Videopelit, tietokone, pelikortit. Ei mikään täysin koneiden lumoon hurahtanut pelifriikki, ehkä lievin aste sellaisesta.

Quote
 -Lainaus, siteeraus. Rakkaus lainailla etenkin biisien sanoja ja muita vastaavia, monet ovat varmasti sen jo huomanneetkin.

Ruoka
 -En ole vieläkään täysin selvillä siitä, syönkö elääkseni vai elänkö syödäkseni.

Sarjakuvat
 -Mukana muun muassa Aku Ankka, manga sekä Fingerpori ja muut lehdestä löytyvät.

Treenit
 -Aiheena, yllätys vain, koirat. Kesäiltojen pelastus.

Uni
 -Vie kahdeksan tuntia päivästä, ruuan ohella elämän suurimpia nautintoja - niillä kerroilla, kun unettomuus päättää pitää tauon.

Valkosipuli
 -Jauheena, kastikkeena, kasvina.. Sopii kaikkeen, niin leivälle, ruokaan kuin salaattiinkin. Harvoin huvittaa olla päivääkään ilman. Pitää punkit poissa.

Wilma
 -Rikosrekisteri ja ainoa tapa koettaa parantaa koulunkäyntiin liittyvää tiedonsaantia.

Xylitol-purkka
 -Purkkaholistin pelastus. Syöminen lihottaa ja jatkuva puhuminen mahdotonta, joten energian voi kanavoida helpoiten salmiakkipurkan mussuttamiseen.

Ystävät
 -Ne muutamat ihmisparat, jotka ovat seuraani hakeutuneet eivätkä pois pääse.

Zergnet
 -Typerähkö uutissivusto, joka muistuttaa lämmöllä yläasteaikaisista multimediakurssin tunneista. Kun ei parempaakaan tekemistä ole.

År 2015
 -Suunnitelmaa ja tapahtumaa täynnä oleva vuosi, lopputulosta kauhulla odotellessa.

Äiti
 -Laittaa ruuan ja hoitaa koiraa tarvittaessa.

Öinen taivas
 -Syy lähteä illalla lenkille. Tähdet, kuu ja pimeys - luonnon parasta antia.

Koska musiikkivideot ja Moviemaker

Vain hullut käyttävät videoiden editoimiseen Windows Liven elokuvatyökalua. Itse koen kuuluvani juurikin siihen porukkaan, joka ehdoin tahdoin päättää käyttää kokonaisen perjantai-illan mielenterveytensä tuhoamiseen tuon kyseisen ohjelman kanssa. Muistan kyllä lopettaneeni musiikkivideoiden teon (paria poikkeusta lukuunottamatta) jo muutamaa vuotta aiemmin, mutten tarkkaa syytä siihen. Ja hyvin pikaisestihan sekin muistui mieleen - pätkivä, vähän väliä jumiin menevä ohjelma, jolla ei luultavasti ole edes mahdollista saada mitään nättiä aikaan, kuka sellaista oikeasti jaksaa?

Useamman tunnin taistelun, monien kirousten ja solvausten sekä äänenkorotuksen jälkeen näen vihdoin saaneeni edes jotakin aikaiseksi videorintamalla pitkästä aikaa. Tyytyväinen en tosin voi sanoa olevani; pitäisi ensin löytää jostakin kunnon ilmaisohjelma, uusi ja nopea tietokone sekä mielettömän hieno videoklippivalikoima koneen muistiin. Minultahan ei siis löydy näistä mitään, joten pahoittelut jo etukäteen laadusta, leikkauksesta sekä muistakin ongelmista. 

Jos video ei näy, tästä pääsee näkemään sen suoraan Youtuben kautta.

Ideoita löytyisi ehkä enemmänkin, mutta seuraavan kerran kun edes harkitsen elokuvatyökalun avaamista, tulkaa lyömään ja niin kovaa etten halua kokeilla heti uudestaan. Ei todellakaan ole vaivan arvoista käyttää aikaa yli kolmea tuntia parin minuutin videopätkän takia. Etenkään, jos puolet siitä kuluu teknisten ongelmien selvittelyyn...

osu!mania

Tietokoneelle löytyy harvoin hyviä ilmaispelejä ja sitäkin harvemmin hyviä musiikkiin liittyviä pelejä. Frets on firen ja Guitar heron lisäksi mieleen tulee vain yksi, osu!, joka on jopa edellämainittuja kitarapelejä monipuolisempi. Erilaisia pelimuotoja siitä löytyy neljä kappaletta: pernteinen osu!, taiko, catch the beat sekä osu!mania. Viimeinen näistä lukeutuu ehdottomasti omaksi suosikikseni, joten tällä kertaa esittelyssä vain tämä yksi pelimuoto.

Aluksi osu! on ladattava koneelle osoitteesa http://osu.ppy.sh/, sen jälkeen nettisivuille on luotava tunnukset ja sitten pääsee lataamaan peliin musiikkia.  Samalta sivustolta näkee myös oman edistymisen ja sijoituksen muiden pelaajien joukossa, kun kirjautuu sisään ja katsoo omaa profiiliaan. Kuka tahansa voi lisätä sivustolle kappaleita ja tehdä niihin beatmappeja, joita ihmiset pääsevät lataamaan ja pelaamaan koneellaan. Biisivalikoima on suuri, enimmäkseen englannin ja japaninkielisiä kappaleita, mutta toki joukosta löytyy myös muutamia suomenkielisiä kipaleita. Aika harvat viitsivät alkaa beatmappeja itse tekemään, joten esimerkiksi tämän takia pienempien kielten osuus valikoimasta on pienehkö.

Kyseinen pelimuoto, osu!mania, on näistä neljästä uusin, muistuttaa etäisesti pianon soittamista ja siinä voi vaikeistasosta riippuen käyttää neljästä seitsemään sormea soittamiseen. Tarkkuudesta riippuen yhdestä nuotista pisteitä saa 50, 100, 200 tai 300, ja tarpeeksi monesta epäonnistumisesta peli päättyy. Tarkemman kuvan erilaisista toiminnoista saa nopeasti pelaamalla itse, joten ei muista hienouksista sen enempää.

 Jos kappaleen saa soitettua onnistuneesti loppuun asti, onnistumisprosentin perusteella annetaan kokonaisarvosana, joista paras mahdollinen on S, josta löytyy monenlaisia variaatioita, sitä seuraavat A, B, C ja huonoin mahdollinen on D. Ennen taitojen kehittymistä peliin on valittavissa erilaisia helpotuksia, kuten kappaleen hidastus tai epäonnistumisen mahdollisuuden poistaminen. Näiden avulla aloittaminen ei vie hermoja aivan yhtä helposti kuin jatkuva häviäminen.

Osu! on todella kivaa viihdettä niille, jotka tykkäävät musiikista, pelaamisesta ja soittamisesta - ja tietysti helposta, ilmaisesta tietokonepelistä. Huonoksi puoleksi voisi toki laskea sen, että peli on ladattava koneen muistiin, se vie suhteellisen paljon tilaa ja myös jokainen ladattu biisi lisää tiedoston kokoa. Muuten itse ainakin olen enemmän kuin tyytyväinen - onpahan hyvä syy jumittaa koneella kuunnellen hyvää musikkia ja päästä vielä soittamaankin sitä - kun ei muunlaiseen musikaalisuuten kykene. 

Ei päivää ilman koiraa

Koiraihmisen on turha edes yrittää luvata uutta blogia aloitellessaan, ettei siellä tultaisi näkemään jatkuvasti jos jonkinmoista koiruutta - joko piirrettynä tai oikeana versiona, tai edes maininnan tasolla. Koirablogit ovat minunkin tapauksessani täysin oma lukunsa, ja tämän blogin tulisi ainakin aluksi keskittyä ATK-kurssiin sopiviin aiheisiin, mutta saa nyt nähdä, kuinka usein aihe karkaa eläinmaailman puolelle. Näin ollen tämä ensimmäinen tuotoskin liittyy - yllätys, yllätys - koiraan.

Kyseessä on aivan tavallinen, Artweaver-nimisellä ilmaisohjelmalla ja piirtopöydällä taiteiltu kuva anime-tyylisestä koirasta. Tämän koiruuden piirtämiseen meni alusta loppuun asti aikaa reilut pari tuntia, mikä näkyy myös laiskasta viimeistelystä, yksinkertaisesta taustasta ja sotkuisesta jäljestä - pienellä viitsimisellä lopputuloskin voisi olla paljon miellyttävämpi. Toki se veisi myös aikaa ja hermoja tuplasti enemmän.

Tarkoituksena olisi lähiaikoina hankkia muitakin piirrustusohjelmia ja vertailla niiden ominaisuuksia ja käyttöä keskenään, kenties myös piirtojäljestä saisi parempaa, kun Se Oikea ohjelma jostakin kulman takaa tulisi vastaan.